Tarina alkaa vuoden 2010 ex tempore matkastani Kolumbiaan. Pääsin maistamaan paljon erikoisia ja -laisia hedelmiä suurilta hedelmäbasaareilta ja viimeisenä iltana ostin suuren vihreän hedelmän, jonka syötävän sisuksen tekstuurin ja ulkonäön perusteella nimesin Lehmänaivokasviksi unohdettuani oikean nimen välittömästi. Hedelmän sisus oli valkoista höllyvää niljakasta massaa, joka tuntui suussa kovin limaiselta, mutta maistui todella hyvältä.
Otin siemeniä ison pussillisen talteen, ja "salakuljetin" ne matkalaukussani Suomeen aikomuksena antaa ne tuliaisiksi äidilleni joka pitää kovasti erilaisten kasvien kasvattamisesta. Vanhemmillani kasvoi jo valmiiksi appelsiinipuita, vesimeloneja, viinirypäleitä ja isäni risteyttämiä hauskoja puita. Kun saavuin kotosuomeen lehmänaivokasvin siemenineni, äitini kylvi niitä varmaan kymmenisen siementä itämään, ja niiden idettyä sain itselleni alkuja kotiin kasvamaan.
Tuttavien kysyessä kasvin nimeä vastasin aina lehmänaivokasvi koska en oikeaa nimeä tiennyt enkä oikein tiennyt kuinka olisin sitä selvittänytkään. Koitin markettien erikoisten hedelmien luetteloista selailla ja etsiä hedelmän nimeä sitä löytämättä.
Pari vuotta kasvateltuani "lehmänaivokasveja" päätin googlettaa ja tutkailla nettiä niin kauan että löydän oikean nimen. Päädyin kahteen tulokseen, joko se olisi Granadilla jonka sisus muistutti ulkonäöltään tuntemani hedelmän syötävää osaa, tai Guanabana, joka ulkonäöltään oli enemmän tutun näköinen, mutta sisus taas oli liian kiinteä ollakseen minun lehmänaivokasvini.
Granadilla
Pikku-Granadilla
Guanabana
Guanabana
Loppujen lopuksi sain asian ratkaistua (koska hedelmää omat kasvini eivät ole tuottaneet ja tuskin tulevat koskaan tuottamaankaan) vertaamalla oman kasvustoni lehtiä Guanabanan ja Granadillan lehtiin.
Granadillan lehti
Guanabanan lehti
Ja voittajaksihan selvisi ilman muuta Guanabana kiiltävine sileine lehtineen...
Vihdoin Lehmänaivokasvi sai oikean nimensä, Guanabana! Mutta jostain syystä itse antamani nimi oli niin juurtunut suuhun, että vielä tänäkin päivänä kutsumme mieheni ja äitini kanssa niitä Lehmänaivokasveiksi. Tuskinpa ne koskaan tulevat puuksi kasvamaan, koska tarvitsisivat kovin trooppisen kostean ja kuuman tilan kasvaakseen, mikä Suomessa on melko hankala toteuttaa kotioloissa, mutta onpa niiden kasvua ja eloa hauska näinkin seurata. Kesähelteellä ajattelin nopeuttaa murusten kasvua ja laitoin ne hetkeksi parvekkeelle suoraan auringonvaloon, mutta se oli virhe...
Ilmeisesti sisällä tähänasti viihtynyt kasvi ei kestänyt ollenkaan suoraa auringonporotusta vaan paloi läpi samantien. Onneksi en koko päivää niitä siellä pitänyt, muuten kaikki lehdet olisivat ehtineet mennä "pilalle" ruman näköisiksi. Saa nähdä vaikka parinkymmenen vuoden päästä bloggaisin saaneeni ensimmäisen hedelmän....... tai sitten en! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti